Weer@ täällä taas!
On ollut ihan sadunomainen päivä, vaikka se alkoikin aika ankeasti.. huoltomiehen saapuessa asentamaan suihkun pidikettä ja tarkistamaan pattereita. Weera on alkanut kirjoittaa jälleen, enemmän, vakavammin, tai ehkä ei niin vakavasti kuitenkaan. Nuorena tekstit oli sysimustia, hiilenmustia, kuitenkaan huumoria unohtamatta ja kukkasia.
Nyt on toinen aika.
En tiedä mikä aika tämä on? Tämä on jotain aikaa ennen kevättä, mullan, jään ja lumen alla. Aikaa horroksessa, muttei kuitenkaan.
Avioliitto Peterin kanssa on ihmeellistä! Yöllä Peter tuli viereeni, sanoi että elämä tuntuu joskus tarkoituksettomalta, vai oliko se turhalta vai turhauttavalta.. minä heräsin, olin kiukkuinen, pidin pitkän puheen, melkein huusin, kuinka elämä on kuin kukka, joka lakastuu,  joka pian on poissa.
Kuinka sitä pitää arvostaa ja niin ymmärrän, tuntuu joskus, kaikista meistä tuntuu joskus turhauttavalta, mutta ei pitäisi....olin kiukkuinen, Peter sinä elät, olet elossa, Peter,  elä joka hetki, ole liekeissä. Älä sammu Peter, älä anna tämän kaiken mitä meillä on sammua.. minä olen sammumassa, Peter!
 Weera melkein huusi, huusikin kello aamu neljältä..  Aamuyön ankeus on poissa, Weera käveli koululle, toivo rinnassa. Haen töitä. Niin teen. Haen, en ehkä saa, mutta haen... lopetanko opiskelut? Se oli pyörinyt mielessä koko Joululoman ajan.. videot pyörivät Weeran silmissä, jos SE OLISI HELPPOA; KAIKKI TEKISIVÄT NIIN; ÄLÄ ANNA PERIKSI... youtuben tsemppivideot, jotka lävähtivät silloin tällöin, täydelliseen ajankohtaan Facebookin aikajanalle. BOOM!!

Mutta Weer@ ei uskonut niitä, vaan sydäntään.. joskus ei sitäkään, vaan aikaa.. rauhallisesti.. eteenpäin, ei äkkinäisiä päätöksiä vaan harkittuja ja punnittuja, aina. Niinkuin hauraalla jäällä, en halua tipahtaa kylmään veteen, haluan päästä rannalle ja kotiin ja kaikki pitää olla turvallista. Kuljin pakkasessa kokomatkan takki auki, piti saada happea, huu, whuu huu, whuu, hengitin kuin synnytysvalmennuksessa kävellessäni kohti koulurakennusta.
Astuin lasiovista sisään. TARTU HAASTEISIIN! Joo joo, vastasin julisteelle... JUTTELEN JULISTEELLE!! ihan normaalia, normaalia Weeran elämää. kävelen pitkinkäytävää, nautin joka askeleesta, Weera pidä tämä tunne, pidä tämä tunne, sä rakastat tätä paikka, sä rakastat olla täällä. Weera älä pakene. Älä ahdistu.. pidä tämä tunne. Ihana koulu. Kaikki täällä on ihanaa!

Weera oli ollut kotona jo niin hermostunut että kotikouluun jäävä tytär huokasi jo edellisenä iltana, ihana kun et ole täällä huomenna...
En pahastunut, en tietenkään, tiedän kuinka ärsyttävä olen kiukkuisena.. ei sitä soisi kenellekkään..  Weera astui luokkahuoneeseen, takaseinällä kuva MIKÄ MINUSTA TULEE ISONA, masentunut oppilas kuvassa..istun alas, opettajan yläpuolella kuva Jumalasta kirkkaudessaan <3 Sittenkin ihana päivä, etsin kotisivupohjia, siellä vilahtaa teksti: Jeesus.. pelastus! Tää on hyvä paikka, en lähde mihinkään, en lopeta.
Täydellinen mies, täydellinen koulu... me olemme vaan joskus väsyneitä, mullan alla, ei vielä, ikiroutaa ja jäätä.. kevät tulee.

Kaikkeen on aina laulu.. niinkuin nytkin kun kirjoitan tätä Pentatonix, White winter hymnal.. Sanat ja linnunlaulu sopivat tähän täydellisesti, kaikki on täydellistä, sekin kun soitin tänään Peterille, kysyäksenni tuhannen kerran sähköpostiosoitetta, hän vastaa lempeästi, kysy vaan.. minä en suutu, en koskaan. OOOOOOOooooh! Let`s Bloom Peter! Se on meidän etuoikeutemme, kukoistaa! Nyt pitää lopettaa.. Peter soittaa netin kautta, kerää mun salikamppeet.. Mitäköhän mulla on tänään salilla päällä, you know.. miehet. Parasta. Tavallista. Taivaallista. Taustalla soi Pentatonix ja hallelujah! Tähän on hyvä lopettaa. Suljen tuhat sivuikkunaa. Kevyt aloitus. Sainko mitään aikaan? Opin paljon elämästä.. vielä kerran White winter hymnal...

Yhtenä päivänä elämä alkaa yhtenä päivänä se loppuu... toisena päivänä sinulla on töitä ja toisena ei. Weer@lla oli kaikkea ja nyt hän seisoi kaatosateessa,torin laidalla, itkien punaisen varjon alla. Jotain puuttui ja se jokin piti löytää.
Tarina alkaa yövuorosta, 15 vuotta aiemmin, tehtaalta, vuonna 1998. Weer@ tapaa kahvihuoneen koneella, chatissa tulevan miehensä, kumpikaan ei vain tiedä sitä, vielä.
Mies valehtelee olevansa liikemies, matkalla. Weer@ valehtelee että hänellä on vaaleat pitkät hiukset... Mutta heillä on hauskaa, sitä jotain. Weer@ ajattelee; damn! Voisinpa todella tavata tuon miehen, mutta totuus ei voisi kohdata totuutta.  Weer@n totuutta, missä hän elää.
Hän on eksynyt parisuhdeviidakkoon, yksinhuoltaja äidin arkeen. Kaunis Weer@. Kaunis Weer@ hukassa, oman elämänsä vankina, 15 minuuttia virtuaali viidakossa, villinä, vapaana ja viattomana, ei liian tyrkkynä, muuten katoaa jännite, hän haluaa olla aina salaperäinen. Kahvitauko päättyy, on mentävä, työt odottaa, Weer@ kiskoo siniset työhaalarit ylleen, mihet katselee, aina. Likaiset vanhat miehet, saastuneita ajatuksia. Ja he puhuvat hänestä seläntakana pahasti, alentavasti. Hän ei tiedä sitä. Eikä välitä, on niin tottunut typeriin juttuihin ja  virnuiluun..

Keskittyminen työtehtäviin.. mielessä viipyy vielä monien tuntien aikana, tyylikäs, komea tumma, nuori liikemies, Tokiossa, huomenna hän lentää Lontooseen. Mies oli saapunut liikelounaalta ja halusi rentouta hetken ennen nukkumaan menoa. Hänen nimensä oli Peter. Weeraa hieman hymyilytti miehen puheet, hän ei ihan uskonut hänen tarinaansa.. mutta toisaalta, mistä minä tietäisin, välillä ajatus kuvottavasta, finni naamaisesta, epäsiivosta kaljuuntuneesta miehestä nousi mieleen, ygh, Weera pyyhki sen kuvan pois mielestään välittömästi, ei, tämä mies oli todella, viehättävä, charmikas, ehkä ei liikemies eikä Tokiossa, mutta jotenkin Weera oli varma, että tämä kemia oli todellista... Ja tämä mies veisi häneltä jalat alta.

Nuori liikemies nousee koneltaan ja kävelee palvelinsaliin, työvuoro on lusittava loppuun, aah, miten hauska on naruttaa ihmisiä, "liikemiehen" viihdettä, hän on taitava siinä, pelottavan taitava, esiintymään eri henkilöllisyyksillä, hetken aikaa hän oli Tokiossa. Hän pekenee totuutta, hän hauskuttaa itseään, tuntuu että jostain on revittävä edes hetkeksi  viihteellinen ilma-aukko tuskallisesta todellisuudesta.Hänen avioliittonsa on romahtamaisillaan.
Jos hän voisi, hän ei ajaisi enää yhtenäkään aamuna takaisin kotiinsa, hän avaa auton ikkunan aamuruuhkassa, Lentokentän kupeessa, tuntuu ettei henki kulje. Viha, epätietoisuus. väsymys.  Kaikki makaa hänen päällään raskaana kuin kuolema. Hän hautaa kätensä kasvoihin, joku tööttää, valot vaihtuivat jo.

He eivät tiedä sitä, mutta aamuruuhkassa he ajavat toistensa ohi, siinä se oli, se jokin.

Molemmat vaistoavat sen, he eivät vain tiedä mikä se oli, mistä se tuli ja minne se hävisi.

15 km tosistaan, joka päivä he ajavat töihin ja kotiin, aina sillointällöin, liikennevaloissa.
viininpunainen Renault  ja viininpunainen Toyota ohittavat toisensa.
Silloin tällöin "liikemies" ajattelee Weer@a hänen täydellistä naista joka rakastaisi vain häntä ja Weer@ miettii miksi minun elämäni ei voi olla Pretty womania.. Weer@ was here.  Se jää mieleen, painuu syvälle, jonnekkin alitajuntaan...
Weer@ was here, eikä lähde sieltä koskaan pois.

Peterin vaimo tulee porttikongista ulos ja avaa auton oven,ilmeetön katse kasvoillaan, hän istuu kuin taksiin. Weer@ was here lukee huuruisessa kuskin puoleisessa ikkunassa. Tell me lies tell me sweet little lies lauletaan radiossa. Peter hätkähtää ja pyyhäsee ikkunaa takillaan. Nukutsä! Vaimo kimittää, voisitko pysyä hereillä, vielä hetken aikaa, oisiko mitenkään mahdollista? Minun pitäisi päästä töihin... ja mielellään pian! noh! mikä maksaa?? Peter rullaa auton ajoväylälle ja ajattelee, Weera was here. In my heart. Kumma tunne valtaa Peterin, vaimon puhuessa avioerosta, omaisuuden jaosta, joo joo ihan miten vaan, vie kaikki, vie tuhkatkin pesästä! Hän huutaa vaimon perään. Vaimo ei kuule. Ei ole kuullut kai koskaan, mitään.

Uusi blogi

AVATTU...  Weer@ is back!